100-vuotias Linnea Pie on asunut lähes koko elämänsä Lohjalla

Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi kysyimme yhdeltä 100-vuotiaalta, millainen Lohjalla on ollut elää. Vastaukseksi saimme monenlaisia muistoja yhden ihmisen ja pikkukaupungin elämästä Suomen itsenäisyyden ajalta.

DSC_0111.jpg

Linnea Pie lukee edelleen kirjoja kolmella eri kielellä.

 

Viimeisen 100 vuoden aikana maailma on muuttunut monelta kantilta aivan toisenlaiseksi, joten kurkistetaanpa 100-vuotiaan Linnea Pien muistojen kautta historiaan.

-Olin välillä töissä Helsingissä, mutta muuten olen asunut aina Lohjalla. Isoisäni asui Laurinkadun ja Laiturikadun kulmassa. Hän ajoi hevosen kanssa kaikkea, mitä nykyään viedään kuorma-autolla. Sunnuntaisin hän ajoi ruumisvaunua. Ne vaunut ovat edelleen museossa, Pie aloittaa.

-Isoisällä oli hevonen ja mummolla lehmä ja kanoja. Kanat juoksivat välillä pitkin Laurinkatua. Pikkutyttönä olin mummon luona, kun koulu loppui. Lohjan keskusta oli silloin kaunis, kun katujen molemmin puolin oli puutaloja ja puutarhoja, hän kertoo.

Pien isovanhemmat olivat torppareita. Vuonna 1917 he saivat lunastaa torppansa ja ostivat talon Kukkumäen vierestä. Vuonna 1928 puolet talosta paloi tulipalossa, minkä jälkeen se rakennettiin kaksikerroksiseksi.

-Vietin lapsuuteni Virkkalassa. Isä oli töissä kalkkitehtaassa. Lapsuuteni oli sellainen kuin työläisperheiden lapsilla on. Kun tulin koulusta kotiin, äiti seisoi hellan ääressä ja teki ruokaa.

Pie kertoo, että hänen lapsuutensa oli hauska. Leikkikalut keksittiin itse siitä, mitä luonnosta löytyi, eikä mitään ollut valmiina. Nykylapsista hän on hiukan huolissaan.

-Nykyään lapset tulevat yksin kotiin, kun vanhemmat ovat töissä. Lapset myös kulkevat pitkin katuja ja istuvat marketeissa. Minun lapsuudessani meillä oli vain yksi kyläkauppa. Läksyjen ja ruuan jälkeen mentiin ulos. Kavereita oli vaikka kuinka paljon ja hauskaa oli, Pie kertoo.

Leikit jäivät tosin joskus kesken isän vuorotyön takia, koska jos hän oli menossa aamuvuoroon, koko perheen oli mentävä aikaisin nukkumaan. Se harmitti pikkutyttöä.

Kouluruuan osalta asia lienevät kuitenkin nykyään paremmin ennen.

-Minulla oli koulussa eväinä voileipä ja pieni pullo maitoa. Kaikilla köyhemmillä lapsilla ei ollut mitään. Opettajamme olikin viisas, koska kukaan ei saanut tuoda kouluun makeisia, pullaa tai vaaleaa leipää, Pie muistelee.

Kurinpitomenetelmätkin olivat toista luokkaa kuin nykyään.

-Joskus saimme vähän piiskaa, kun emme totelleet. Silloin se oli laillista, enää ei saa tukistaakaan.

 

Työntekoa ja sotavuosia

Monenlaista työtä tehnyt Pie kannustaa nykynuoria ottamaan vastaan mitä tahansa työtä. Hän itse oli esimerkiksi Kalkkitehtaalla töissä 37 vuotta.

-Nuoruus meni töitä tehdessä. Ensimmäiseen työpaikkaani menin 14-vuotiaana. Kalkkitehdas perusti konepajakoulun ja olin siellä keittiössä töissä.

Pie kävi kansakoulun, mutta talouskoulu jäi haaveeksi.

-Olisin halunnut sinne, mutta minulle sanottiin, että kelpaat piiaksi ilman talouskouluakin. Kelpasinkin oikein hyvin. Pääsin sisäköksi vaneritehtaan paronille. Hänen suojeltu talonsa on edelleen Kiviniemessä. Siellä näki hienoja ihmisiä ja kauniisti katettuja pöytiä. Arkenakin ruoka tarjoiltiin jokaisen eteen, Pie kertoo.

Ensimmäisen aviomiehensä Pie kohtasi työnsä kautta.

-Keittäjällä oli komea ja kohtelias veli, joka sai minut narrattua ja menimme naimisiin vuonna 1937. Tyttömme syntyi 1938 ja poikamme 1940. Sota syttyi 1939 ja mies lähti sinne. Sotaa kestikin sitten monta vuotta.

-Se oli kamalaa aikaa. Kun sota alkoi, olin talonmiehenä Helsingissä. Maailma musteni, kun ensimmäiset pommit putosivat. Hälytys tuli vasta sen jälkeen. Talonmiehenä minun piti juosta kellariin sulkemaan kaasu ja vesi. Sitten vain odotettiin, mitä tuleman piti, Pie kertoo.

Myös Lohjaa pommitettiin paljon.

-Yhtenä kuutamoyönä olin juoksemassa Lasitehtaalla kellariin pommisuojaan tyttö sylissäni, kun koneet tulivat ja ampuivat. Ne lensivät niin matalalla, että näin lentäjän. Heitin tytön hankeen ja heittäydyin itse päälle. Eivät ampuneet meitä ja loppui se sotakin aikanaan.

Sota-aikana Pien poika lähetettiin sotalapseksi Tanskaan.

-Kalkki-Petteri järjesti työläistensä lapset sotalapsiksi. Poikani jäi Tanskaan. Olen käynyt siellä paljon hänen luonaan ja oppinut kielenkin, kertoo Pie, joka lukee edelleen kirjoja kolmella kielellä.

Sodan jälkeen myös ihmissuhteet menivät uusiksi.

-Mies ei osannut enää olla kotona ja tuli ero. Myöhemmin löysin toisen miehen, jonka kanssa menin naimisiin ja elin 20 vuotta, kunnes hän menehtyi syöpään, Pie kertoo.

 

Kirjat ja tv viihdyttävät 100-vuotiasta

Pie asui 41 vuotta Virkkalan pistetaloissa.

-Minulla oli siellä kristallikruunu ja paljon kukkaistutuksia, hän muistelee.

Nykyään hän asuu palvelutalossa Lohjalla.

-Olen ollut täällä viisi vuotta. Aloin viihtyä heti ensimmäisestä päivästä lähtien ja minun on hyvä olla. Hoitajat ovat aina ystävällisiä. He tulevat yölläkin auttamaan hymy huulessa. On iso asia, että apua saa, kun sitä tarvitsee, Pie kiittelee.

-Olen onnellinen siitä, että pystyn vielä lukemaan ja katsomaan televisiota. Käsityöt sen sijaan eivät onnistu enää, neula ei pysy kädessä, Pie kertoo.

Piellä oli kolme siskoa, mutta he ovat jo nukkuneet pois. Hänen omat lapsensakin ovat jo lähes 80-vuotiaita.

alue_demokratia: